Viime aikoina on nähty esimerkkejä nykyisin valitettavan yleisestä tahallaan väärin ymmärtämisen taidosta. Keskustelut ovat kulminoituneet milloin väittelyyn siitä, voiko työntekijän irtisanoa pärstäkertoimen perusteella tai voiko virallisiin työllisyystilastoihin luottaa. Vastaus ensimmäiseen on tietenkin, ettei voi – ja jälkimmäiseen, että tietenkin voi. Mutta myöntää voi, että informaatiovyörytykset ovat ansiokkaasti sekoittaneet poliittista ilmapiiriä.
Hedelmättömän ja mustavalkoisen väittelemisen sijaan on keskityttävä siihen, kuinka menemme eteenpäin ennen seuraavaa nurkan takana odottavaa taantumaa.
Työllisyyden parantaminen on kaikkein tärkeintä tälle ja seuraavalle hallitukselle. Tähänastiset toimet ovat olleet oikeansuuntaisia, mutta näpertelyä. Vaikka hallituksen tavoitteena ollut 72 prosentin työllisyystavoite saavutetaan, olemme Ruotsia yhä 6 prosenttiyksikköä jäljessä. Jos meillä olisi Ruotsin työllisyysaste, olisi julkisen taloutemme tasapaino yli 5 miljardia parempi ja valtiontalous selvästi ylijäämäinen.
72 prosentin työllisyys on täysin riittämätön 2020-luvulle mentäessä. Ikärakenteen muutoksen tuoma julkisten menojen kasvupaine vaatii noin 80 prosentin työllisyysastetta. Muutoin tulevien hallitusten on pakko leikata rajusti budjettia, karsia roimasti etuuksia ja palveluita sekä heikentää eläkkeitä.
Todellisuudessa tarvitsemme järjestelmätason rakenneuudistuksia – samoin kuin vaikkapa Saksa ja Ruotsi ovat tehneet tällä vuosituhannella. Ne ovat uudistaneet kerralla reippaasti työmarkkinoita, työttömyysturvaa, työllisyyspalveluitaan ja työvoimakoulutusta.
Viimeaikaisessa irtisanomiskiistassa on myös pohjimmiltaan tästä kyse. Yksittäisenä toimenpiteenä se on riittämätön, mutta tarvitaan paljon erilaisia keinoja työllisyyden parantamiseksi. 80 prosentin työllisyysasteen saavuttaminen vaatii rohkeutta: ei vain ”kovia” tai ”pehmeitä” keinoja, vaan molempia, oikeassa suhteessa.
Työmarkkinat pitää uudistaa siten, että työpaikkakohtainen sopiminen kaikesta ohi yleissitovien työehtosopimusten on mahdollista kaikille samoin tasa-arvon ehdoin. Tämä vaatii työlainsäädännön minimiehtojen vahvistamista, sekä työehtojen yleissitovuuden muuttamista velvoittavasta valinnaiseksi perälaudaksi. Tämä ei heikennä työntekijöiden asemaa, koska he voivat aina valita olla järjestäytymättä ja että ehdoista tuolloin sovitaan TES:ien mukaan.
Toinen ”kova” keino on ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastaminen siten, että se on alussa nykyistä korkeampi, mutta laskee esimerkiksi kolmen kuukauden välein kannustaen omaehtoiseen aktiivisuuteen heti työttömyyden alusta. Lisäksi järjestelmän pitää myös palkita työttömän työllistymiseen tähtäävästä aktiivisuudesta nykyistä paljon paremmin.
Tarvittavia ”pehmeitä” keinoja on ainakin kaksi.
Työllisyyspalveluiden määrärahoja on korotettava nykyisestä, mutta siten että nykyistä isompi osa niin sanotusti helposti työllistyvien henkilöiden tilanteista hoidetaan yksityisten palveluntarjoajien avulla. Resursoitujen viranomaisten vastuulle jäisivät vaikeammin työllistyvät.
Toisekseen työllisyyskoulutuksen, jatkuvan oppimisen sekä koulutuksen ja tutkimuksen kehityksen määrärahoja on lisättävä. Tavoitteena on oltava myös se, että koulutuksen nivelkohtien väliinputoajia ja tarpeettomia välivuosia ei synny.
Pohjoismainen hyvinvointivaltio voidaan rahoittaa vain korkealla työllisyysasteella. Tulevaisuuden ja kilpailukykymme kannalta on välttämätöntä, että työllisyys kasvaa määrätietoisesti kohti pohjoismaista työllisyysprosenttia. Tätä hallitusta avitti suhdannehuippu, seuraavaa enää ei.
Kolumni on julkaistu alun perin Savon Sanomissa 7.10.2018.