Suomessa on laaja yhteiskunnallinen yhteisymmärrys siitä, että jokaiselle kansalaiselle on taattava verovaroista laadukkaat ja riittävät terveyspalvelut. Toisin on esimerkiksi Yhdysvalloissa. Siellä aito ideologinen keskustelun jakolinja kulkee siinä, kuuluuko terveyspalveluita ylipäätään kustantaa verovaroista ja jos kuuluu, missä laajuudessa.
Suomessa sen sijaan käydään erikoista ideologista vääntöä terveyspalveluiden tuotantotavoista. Kiistellään siitä, pitäisikö julkisen sektorin järjestäjänä myös tuottaa palvelut vai olisiko hyvä antaa myös yritysten tai järjestöjen osallistua tuottamiseen mahdollisimman laajasti.
Mielestäni paras tapa tuottaa palvelut on tapauskohtainen. Valinta pitäisi tehdä kansalaisten etu edellä: paras laatu palvelunkäyttäjänä ja edullisin hinta veronmaksajana. Joskus se on julkinen, joskus yksityinen tai järjestö. Paras tapa määrittää tämä on kilpailun tai kilpailutusten kautta. Tätä kautta saavutettava palveluiden tuottavuuden kasvu on kaikkien kansalaisten yksiselitteinen etu.
Valitettavasti hallituksen sote-linjaus näyttää vievän terveydenhuoltoamme paremman sijasta huonompaan suuntaan. Olen seurannut sote-asioita läheltä pitkälti toistakymmentä vuotta ja nähnyt lukuisia erilaisia sote-malleja.
Hämmästyttävää kyllä, hallituksen nyt esittelemä ehdotus on niistä kaikkein huonoin. Hallituksen esityksessä keskitytään julkisen palvelutuotannon suojelemiseen, ei siihen, että ihmiset saisivat tarvitsemansa palvelut oikea-aikaisesti ja jonottamatta. Lisäksi luodaan täysin tarpeeton maakuntahallinto veronkanto-oikeuksineen.
Jos tämä tehottomuuden betonoiva sote-heikennys menee läpi, Suomi menettää tulevaisuudessa 3-5 miljardia joka vuosi kasvavina menoina. Tähän harmaantuvalla ja rajusti velkaantuvalla Suomella ei missään nimessä olisi varaa.
Sote-uudistuksen tärkein tavoite täytyykin olla tuottavuuden parantaminen – palveluiden laadusta tinkimättä. Kustannukset kasvavat joka tapauksessa ikääntymisen vuoksi, mutta julkisen talouden kestävyyden vuoksi kasvun kulmakerrointa pitäisi saada loivennettua.
Palveluiden laatu ja tehokkuus kulkevat käsi kädessä. Pelkkä laadun ja saatavuuden parantamisen tavoitteleminen ilman taloudellisia reunaehtoja ei ole mahdollista. Avaimia laadun ja tehokkuuden parantamiseen ovat monituottajamalli, suuremmat järjestäjätahot, budjettikuri, tiedon ja teknologian hyödyntäminen sekä palveluintegraatio.
Sote-palveluiden tuotannossa pitäisi pyrkiä nykyistä enemmän kunnioittamaan asiakkaiden vapautta valita heille sopiva palveluntarjoaja ja laajentaa esimerkiksi palveluseteleiden käyttöä merkittävästi. Myös yksityisen sairaanhoidon Kela-korvauksia tulisi nostaa, ei leikata.
Suurempia järjestäjätahoja tulee tavoitella kuntaliitosten sekä kuntien yhä laajemman yhteistyön kautta. Yliopistosairaaloiden yhteydessä toimivien viiden erityisvastuualueen (erva) vastuuta ja valtaa alueen palvelujen ohjauksessa tulee kasvattaa.
Jotta tuottavuutta ja tehokkuutta voidaan parantaa, pitää olla tarkkaan tiedossa, mitä mikäkin maksaa. Hallituksen tulisikin pohtia keinoja, kuinka budjettirajoitteita voitaisiin panna täytäntöön nykyisen järjestelmän puitteissa.
Suurin tuottavuusloikka sote-palveluissa olisi saavutettavissa tiedon ja teknologian paremmalla käytöllä ja hyödyntämisellä. Myös palveluiden paremmalla integraatiolla sekä ennaltaehkäisevillä palveluilla voitaisiin sekä tehostaa kustannuksia niin myös ennen kaikkea hoitaa ja palvella asiakkaita paremmin.
Kolmannen hallintoportaan ja julkisen tuotannon betonoinnin sijaan pitää keskittyä siihen, kuinka saamme kaksi tehokasta hallinnon tasoa toimimaan entistä tuottavammin. Ihmisille tärkeintä on, että he pääsevät nopeasti lääkäriin ja saavat tarvitsemansa hoidon laadukkaasti. Sillä, tuottaako hoidon julkinen vai yksityinen taho, ei asiakkaan näkökulmasta ole merkitystä.
Kirjoitus on julkaistu alunperin Savon Sanomissa 29.6.
