Amerikkalainen unelma eli kaikkien kansalaisten yhtäläinen mahdollisuus menestykseen on Amerikassa julistettu kuolleeksi jo useaan kertaan. Monet Yhdysvaltalaiset vaikuttajat ovatkin hakeneet paremman yhteiskunnan siemeniä Pohjoismaista, erityisesti Tanskasta. Kuuluisin yhdysvaltalainen tanskafiili lienee Bernie Sanders.
Yhdysvalloissa Tanska ja muut Pohjoismaat yhdistetään maksuttomaan korkeakoulutukseen, universaaliin terveydenhuoltoon ja varhaiskasvatukseen, tasapäistävään peruskouluun ja korkeaan sosiaaliturvaan aina työttömyysturvasta vanhempaintukiin. Pohjoismaissa ollaan laaja-alaisesti tyytyväisiä ja jopa ylpeitä vuosikymmenien saatossa rakennetusta hyvinvointivaltiosta. Itsekin pidän järjestelmää kenties maailman parhaana yhteiskuntajärjestelmänä, vaikka yksityiskohdissa riittääkin loputtomasti parannettavaa.
Nobelisti James Heckmanin ja tanskalaisprofessori Rasmus Landersønin Tanskaan keskittyvä artikkeli tuo mielenkiintoista uutta pureskeltavaa amerikkalaisen unelman kuolemasta. Artikkelin perusteella Tanskan (tai Suomen) mallin tuominen Yhdysvaltoihin ei kenties olisikaan oikotie onneen.
Miksei? Lyhyt vastaus: perheen vaikutus on hyvin merkittävä ja suurin piirtein yhtä suuri Tanskassa ja Yhdysvalloissa. Ei ole tuulesta temmattua, että ”lääkärin lapsista tulee lääkäreitä” niin Suomessa, Tanskassa kuin rapakon takanakin.
On fakta, että Tanskan tulojakauma on huomattavasti Yhdysvaltoja tasaisempi. Itse asiassa Tanskan jakauma on yksi länsimaiden tasaisimmista (karkeasti ottaen sama kuin Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa), kun taas Yhdysvalloissa on OECD-maiden yksi epätasaisimmista tulojakaumista. Heckmanin ja Landersønin pihvi on se, että tulojakauman tasaisuus on pitkälti seurausta vero- ja sosiaaliturvajärjestelmästä eikä niinkään siitä, että mittavat tulonsiirrot johtaisivat myös tasaisempaan koulutusjakaumaan – inhimillisen pääoman periytyminen on karkeasti ottaen yhtä voimakasta Yhdysvalloissa ja Tanskassa. ”Juristien lapsista tulee edelleen juristeja.”
Politiikkaseuraukset ovat mielenkiintoisia. Yksi johtopäätös on, että tulojen uudelleenjako jakaa kyllä tuloja, mutta ei puutu syvällisempiin epätasa-arvon lähteisiin. Iänikuinen kalan antamisen ja kalastamisen metafora näyttäisi pätevän.
Heckman ja Landersøn kirjoittavat kriittiseen sävyyn:” Therefore, uncritical adoption of Danish policy initiatives is unlikely to be effective strategy for the U.S. as a vehicle for creating equality of opportunity.” Perheen vaikutus on yksinkertaisesti kovin vahva ja sinne on artikkelin perusteella piilotettu viisauden kivi.
Tanskassa on mittava sosiaaliturvajärjestelmä ja maksuton koulutus, mutta ”etuoikeutettujen” ihmisten lapset pystyvät hyödyntämään järjestelmää paremmin kuin muut. Kyse ei ole pelkästään rahasta, vaan myös kasvatuksesta. Kuinka vanhemmat opettavat lasta reagoimaan, jos häntä lyödään koulumatkalla ja niin edelleen. Kaikille vanhemmille on toki ilmiselvää, että kasvatuksella on väliä – muuten me vanhemmat emme panostaisi lapsiemme kasvatukseen niin todella paljon rahallisia kuin henkisiäkin resursseja.
Heckmanin ja Landersønin artikkeli on mielenkiintoinen lisäys koulutusta ja tulonjakoa käsittelevään taloustieteelliseen tutkimuskirjallisuuteen. Se ei sano, että Tanskan malli olisi huono – se on vain erilainen. Artikkeli kuitenkin toteaa, että epätasa-arvon syyt ovat syvemmällä, kuin pelkästään verovarojen uudelleenjaossa. Joskus suomalaista keskustelua seuratessa tuntuu, että vain ja ainoastaan tulojen uudelleenjaolla on merkitystä. Ginikertoimen toisen desimaalin heilahdus väärään suuntaan on riittävä syy punaisten rastien piirtämiselle muuten järkevän uudistuksen päälle.
Ilmiselvä tosiasia on, että myös perheellä ja kasvatuksella on todella suuri merkitys eikä pohjoismainen hyvinvointivaltio näyttäisi tuovan tähän ulottuvuuteen juurikaan lisäarvoa. Vanhemmat kun rakastavat lapsiaan niin riistokapitalistisessa maassa, kun ähkyverotetussa hyvinvointivaltiossakin. Se, jos jokin on universaali totuus.
Kirjoitus on julkaistu alunperin Taloustaidossa 27.7.2021.