Nyt myrskyää, paitsi koronan takia, niin muutoinkin.
Jymyuutinen on, että Metsäteollisuus irtautuu keskitetyistä sopimuksista. Hetki on merkittävä paitsi periaatteellisesta näkökulmasta, myös siksi, että toimiala on ”talouden selkäranka”.
Ammattiyhdistysliike on eksistentiaalisen kriisin äärellä. Onko tämä todellista? Kyllä on – näinkin voi tehdä.
Taustalla on kaikkien tuntemia asiakysymyksiä, jotka liittyvät eritoten paikalliseen sopimiseen. Kun vuosi toisensa jälkeen samaa asiaa pyritään ja pyritään ja pyritään ja pyritään ratkomaan, mutta edistystä ei juurikaan tapahdu, niin saattaa käydä näin. Tuntuu siltä, ettei pyydettä paikallisen sopimisen tärkeydestä olla Hakaniemessä otettu riittävän tosissaan.
Tässä maailman ajassa yt-neuvotteluja aloitetaan jatkuvalla syötöllä ja isot yritykset kertovat sopeutuksista. Palkansaajan näkökulmasta tilanne on aidosti vakava. Samaan aikaan hallituksen keskeisin ministeri signaloi jatkuvasti yrityskentälle ikäviä viestejä. Välillä on puhuttu työpäivän lyhentämisestä (palkkatason pysyessä ennallaan). Tosiasiassahan Suomen kustannuskilpailukykyä pitäisi pikemminkin pyrkiä parantamaan.
Pääministerin puheet, puhetapa ja ajoitus yrityskentän yhteiskuntavastuusta signaloi valitettavaa vastaisuutta elinkeinoelämää kohtaan. Miksi, voisi kysyä. Eikö hallituksessa ymmärretä, että ilman yrityksiä ei ole töitä eikä yrityksiä ilman palkansaajia. Blokkiajattelu on vanhanaikaista – nyt pitäisi mennä eteenpäin ja voimalla. Tehdä niitä rakenteellisia uudistuksia, jotka joillekin saattaisivat olla ikäviäkin. Mutta lopulta koko yhteiskunta, niin työntekijät kuin työnantajatkin voittaisivat.
Ei liian vähän, liian myöhään, kuten tähän asti. Tekisi mieleni sanoa herätys! Mutta taisi herätys tulla jo aiemmin päivällä.
Jäädään mielenkiinnolla, mutta myös jännittyneenä seuraamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Kirjoitus on julkaistu alunperin Verkkouutisissa 1.10.2020. Alkuperäinen kirjoitus löytyy täältä.