Mitkä ovat kannaltanne selvityksen keskeisimmät näkökulmat?
Selvitystyö on hyödyllinen erityisesti siksi, että tiedossa on, että EU:ssa valmistellaan yritysvastuuta koskevaa lainsäädäntöehdotusta, joka tullaan julkaisemaan ensi vuoden alussa. Samanaikaisesti komissio on myös arvioimassa vuonna 2014 säädettyä muun kuin taloudellisen tiedon raportointia koskevaa direktiiviä ja sen mahdollisesti vaatimia jatkotoimenpiteitä. EU:ssa on lisäksi lukuisia muita hankkeita, joilla on vähintään välillinen vaikutus yritysvastuun järjestämiseen yrityksissä. On tärkeää, että Suomessa valmistaudutaan EU:n tuleviin lainsäädäntöhankkeisiin ja arvioidaan lainsäädännön nykytilaa Suomen osalta.
Selvitystyön ansioksi voidaan laskea se, että tehty selvitys osoittaa selvästi, miten moniulotteisesta sääntelykokonaisuudesta on kyse. Kuten selvityksestä käy ilmi erilaisia sääntelyvaihtoehtoja on laaja kirjo. Joissain EU:n jäsenmaissa kansallista lainsäädäntöä jo on, mutta eri maiden sääntelykokonaisuudet poikkeavat toisistaan merkittävästi. Tämä korostaa tarvetta laajemmalle rajat ylittävälle koordinaatiolle ja harmonisoinnille, mitä tarkoitusta EU:ssa valmisteilla olevan lainsäädäntö toteuttaa.
Selvityksen puutteena voidaan pitää sitä, ettei siinä ole onnistuttu asettamaan kansallisia sääntelyvaihtoehtoja laajempaan kontekstiin. Erityisesti EU:ssa valmisteilla oleva lainsäädäntö on käsitelty sillä tavoin, että siitä on vaikea hahmottaa oikeaa kokonaiskuvaa EU:n sääntelystä, tavoitteista ja aikataulusta.
EU:ssa on jo valmisteilla ihmisoikeuksia ja yritysten asianmukaista huolellisuutta koskeva lakiehdotus, jota odotetaan julkaistavaksi ensi vuoden alussa. Kyseessä on täysin päällekkäinen hanke nyt ehdolla olevan kansallisen lainsäädännön kanssa.
Selvityksessä ei käsitellä juuri lainkaan niitä ongelmia, joita mahdollinen ennenaikainen kansallinen laki aiheuttaisi paitsi lainsäädännön kehittämiselle ja oikeusvarmuudelle, myös yritysten toiminnalle ja lakien soveltamiselle erityisesti rajat ylittävissä tilanteissa.
Yritysvastuuta tarkasteltaessa on verrattain selvää, että mahdollisia lainsäädännöllisiä toimia ja muita ohjauskeinoja on kehitettävä osa-alueittain, vaiheittain ja portaittain. Yritysvastuuta ei voida käsittää yksiulotteiseksi velvoitteeksi tai tavoitteeksi, joka olisi saavutettavissa jollain yksittäisellä lainsäätämistoimella. Yritysvastuu on pikemminkin yleisnimitys jollekin laajemmalle kansainväliselle kehitykselle, jossa yritysten tehtävät ja vastuut ovat saamassa uusia muotoja.
Yritysvastuun kehittyminen ei ole myöskään samantahtista sen eri osa-alueilla, kuten ihmisoikeus-, ilmasto- ja ympäristöasioissa. Suomi ei voi irrottautua EU:n tasolla päätettävistä kehityslinjoista, joissa esimerkiksi ympäristöä, hallinnointia, hankintaketjujen toimintaa ja pääomamarkkinoiden rakenteita koskevat hankkeet seuraavat omia kehityspolkujaan. Kansallinen yritysvastuulainsäädäntö, jossa kaikki vaikutusalueet tulee käsitellyksi yhtenä kokonaisuutena, ei voi käsillä olevassa tilanteessa olla tehokas ohjausväline.
Edellä todetuista syistä, Keskuskauppakamari pitää selvänä, ettei kansallista lainsäädäntöä voida säätää, ennen kuin asiaa koskevasta EU:n lainsäädännöstä ja sen sisältämistä perustavanlaatuisista ratkaisuista voidaan muodostaa riittävä kuva. Keskuskauppakamari katsoo, että EU:n lainsäädäntövalmistelun ollessa kesken tulisi yritysvastuun toteutumista edistää muilla ohjaustoimilla kuin lainsäädännöllä. Erityisesti pk-yritysten osalta kyseeseen voi tulla kansainvälisen toiminnan järjestämistä koskeva ohjeistus, viranomaisyhteistyö ja parhaiden käytänteiden muodostaminen, suurimpien yritysten ja pörssiyhtiöiden osalta myös muut itsesääntelytoimet.
Oliko jotain, mitä olisitte toivoneet käsiteltäväksi enemmän?
Selvityksestä ei käy ilmi, minkälaisia tilanteita varten yritysvastuulainsäädäntöä oltaisiin säätämässä ja mihin lainsäädännön vaikuttavuuden on ajateltu perustuvan.
Selvityksessä esitetyt toimintavaihtoehdot perustuvat puhtaasti lainopilliseen analyysiin, ja se antaa osin selvyyttä siihen kysymykseen, ”miten yritysvastuusta voitaisiin säätää”. Selvityksessä ei sen sijaan ole esitetty oikeastaan mitään vaikutusarvioita sen enempää yritysten kuin ympäristön tai ihmisoikeuksien näkökulmasta eikä se siten vastaa lainkaan kysymykseen, ”minkälaisesta yritysvastuusta pitäisi säätää ja miksi”. Selvityksessä ei ole esitetty mitään taustoja siihen, mitä epäkohtia yritysvastuusääntelyllä pyrittäisiin korjaamaan ja minkälaisiin rakenteisiin ne liittyvät. Selvityksessä ei ole myöskään tarkasteltu ylipäätään muita kuin lainsäädännöllisiä ohjauskeinoja, ja näistäkin ainoastaan yleiseen huolellisuusvelvoitteeseen pohjautuvaa sääntelymekanismia.
On syytä muistaa, että niin Suomessa kuin muuallakin EU:ssa yritystoimintaa harjoitetaan hyvin erilaisissa toimintaympäristöissä ja erilaisista liiketoiminnan lähtökohdista. Yritysten toiminnan koko ja laajuus voivat vaihdella kymmenien tuhansien työntekijöiden monikansallisista pörssiyhtiöistä paikallisesti toimiviin pienyrityksiin. Yritysten toimialat vaihtelevat niin ikään kuluttajatuotteista ja -palveluista alku-, komponentti- ja lopputuotantoon ja yritykset voivat olla elinkaarellaan erilaisissa tilanteissa start-up yrityksistä historiallisiin perheyrityksiin. Vastaavasti myös yritystoiminnan vaikutukset vaihtelevat edellä mainittujen seikkojen mukaan. Selvityksessä esitetyt sääntelyvaihtoehdot eivät heijasta tätä todellisuutta.
Selvityksessä esitettyihin sääntelykysymyksiin ja vaihtoehtoihin voi ottaa perustellusti kantaa ainoastaan siinä määrin kuin niiden vaikutuksista on esittää jotain laajemman tason arvioita. Selvää on kuitenkin se, että yritysten vastuuta koskevat kysymykset ovat eri yrityksissä aivan olennaisella tavalla erilaisia siitä riippuen, tarkastellaanko vaikkapa kansallisten rajojen sisäpuolella toimivaa pientä palveluyritystä vai kansainvälisesti toimivaa suuryritystä, jolla on suoraan tai alihankkijoidensa kautta työllistä kymmeniätuhansia työntekijöitä ympäri maailmaa.
Keskuskauppakamari katsoo, että ihmisoikeuksien turvaaminen on ennen muuta valtioiden ja niiden oikeusjärjestelmien tehtävä. On toisaalta selvää, että on valtioita, joiden kyky varmistaa ja suojata ihmisoikeuksien toteutuminen riittävällä lainsäädännöllä ja valvonnalla on puutteellinen. Keskuskauppakamari katsoo, että yritysvastuusääntelyn kärki tulisi suunnata näihin rajat ylittäviin tilanteisiin. Sen sijaan esimerkiksi Suomen lainkäyttöalueella ihmisoikeuksien riittävä toteutuminen tulee varmistaa muuta lainsäädäntöä tai mahdollisesti viranomaistoimintaa kehittämällä.
Keskuskauppakamari katsoo, että todellinen vaikuttavuus voidaan saavuttaa ainoastaan kansainvälisellä yhteistyöllä, jossa EU:lla on merkittävä rooli. Oikeudellisen selvitystyön lisäksi kaivattaisiin syvällisempää ymmärrystä myös siitä, mitkä ovat Suomen elinkeinorakenteen erityispiirteitä yritysvastuun näkökulmasta, erityisesti kansainvälisesti toimivien yritysten osalta, ja millaiset ohjauskeinot voidaan arvioida tehokkaiksi. Tämä on tärkeää siitä riippumatta, ryhdytäänkö kansallisiin toimenpiteisiin vai pyritäänkö vaikuttamaan lainsäädännölliseen päätöksentekoon EU:n tasolla.
Lainsäädännön vaikuttavuuden arviointi on tärkeää paitsi sääntelytoimien kohdentamisen kannalta, myös siksi että sääntelyn taustalla olevat tavoitteet todella saavutettaisiin. Siksi on tärkeää arvioida sitä, minkälaiset ihmisoikeusepäkohdat ylipäätään ovat yritysten vaikutuspiirissä ja millä tavoin parhaiten ohjata yrityksiä käyttämään vaikutusmahdollisuuksiaan vastuullisesti.
Sekä yksittäisten yritysten että koko kansallisen elinkeinotoiminnan kannalta on olennaista, että lainsäädännölliset velvoitteet eivät kohdistu tarpeettomana hallinnollisena taakkana tai soveltamisvaikeuksina yrityksiin, joiden toiminnalla ei ole tavoiteltua vaikuttavuutta. Lainsäädännöllä ei tulisi myöskään ohjata vastuullisesti toimivia yrityksiä heikentämään toimintansa vastuullisuutta tai aiheuttaa soveltamisvaikeuksia yrityksiin, joiden toimintaan jo kohdistuu esimerkiksi yksityiskohtaista toimialakohtaista sääntelyä. Riittävä vaikutusten arviointi on tärkeää riippumatta siitä, säädetäänkö yritysten vastuista kansallisesti vai EU:n tasolla.
Edellä todetuista syistä Keskuskauppakamari katsoo, että yritysvastuusääntelyn vaikutuksia ja vaikuttavuutta koskevaa arviointia tulisi jatkaa. Tämä edellyttää myös yritysten toiminnan ja vaikutuspiirin tarkempaa ja monisyisempää tarkastelua. Keskuskauppakamari osallistuu mielellään asian jatkovalmisteluihin.
Asianmukaisen huolellisuuden prosessi
Yritysten toimintaan kohdistuu runsaasti odotuksia ja vaatimuksia erilaisilta sidosryhmiltä – omistajat, työntekijät, viranomaiset, toimitusketjun osapuolet ja sopimuskumppanit, asiakkaat, kuluttajat, kansalaisjärjestöt. Yritysten näkökulmasta nämä toisiinsa kytkeytyvät ja keskenään ristiriitaisetkin vaatimukset järjestäytyvät yhä useammin yritysvastuun käsitteen alle. Selvityksen perusteella vaikuttaisi, että yritystoimintaan kohdistuva yleinen asianmukaisen huolellisuuden velvoite ei kaikissa tilanteissa ole omiaan jäsentämään eri sidosryhmien odotuksia eikä purkamaan näiden välisiä jännitteitä. Selvityksestä ei toisaalta käy ilmi, minkälaisia tilanteita varten asianmukaisesta huolellisuudesta oltaisiin oikeastaan säätämässä ja mihin lainsäädännön vaikuttavuuden on ajateltu perustuvan.
Keskuskauppakamari katsoo, että mitä tahansa sääntelymekanismeja tai prosessivelvoitteita punnittaessa olennaista on vaikuttavuus ja suhteellisuus. Yritysvastuulainsäädäntöä tarkasteltaessa arvioinnin lähtökohtana on oltava se, miten sillä tosiasiallisesti edistetään ihmisoikeuksien toteutumista. Vastaavasti yrityksiltä vaadittavien toimenpiteiden tulee kohdistua vain yritystoimintaan, johon sisältyy ihmisoikeusriskejä. Vaadittavien toimenpiteiden tulee tällöinkin olla oikeasuhtaisia näihin riskeihin.
Selvitys ei tarjoa tämän arviointiin riittävää ehdotusta.
Yrityksiltä edellytettävien toimien tulee olla myös riittävän täsmällisiä, että yritykset voivat järjestää niiden mukaan toimintansa ilman oikeudellista tulkintariskiä. Mahdollisten sanktioiden tai vahingonkorvausvelvollisuuksien tulee olla oikeasuhtaisia, täsmällisiä ja ennakoitavia. Tältäkin osin asianmukaista huolellisuutta koskeva muotoilu jää epäselväksi.
Asianmukaisen huolellisuuden määrittelyssä selvitys tukeutuu YK:n ohjaaviin periaatteisiin, joita ei ole laadittu oikeudellisesti velvoittaviksi normeiksi. Selvityksessä ei oteta kantaa siihen, miten esimerkiksi mahdolliset raportointivelvoitteet sovitetaan tilinpäätösdirektiivin tai mahdollisten sektorikohtaisten raportointivelvoitteiden kanssa. Selvityksessä esille nostettuja selonotto-, raportointi-, ehkäisy- ja minimointi sekä seuranta- ja tiedotusvelvoitteita ei ole toisaalta määritelty sisällöllisesti itse selvityksessä – sen enempää kuin niiden asianmukaisuuden arviointia koskevaa kriteeristöä eri tilanteissa.
Keskuskauppakamari katsoo, että selvityksen puutteet johtuvat siitä, ettei siinä ole riittävästi määritelty niitä epäkohtia, joihin yritysvastuulainsäädännöllä pyritään vaikuttamaan eikä niitä käytännön soveltamistilanteita, missä näihin epäkohtiin pyritään vaikuttamaan.
Toiminnan huolellisuuden arviointi
Kuten selvityksessä on todettu, huolellisuuden arviointi kiinnittyy olennaisesti mahdollisiin sanktioihin ja vahingonkorvausvelvoitteisiin. Mahdolliset sanktiot ja vahingonkorvausvastuu voidaan lähtökohtaisesti kohdistaa ainoastaan yrityksiin, jotka ovat huolimattomasti toimimalla rikkoneet velvoitettaan.
Selvityksessä varsinainen velvoite (asianmukainen huolellisuus) ja rangaistus-/vahingonkorvausvastuun edellytyksenä oleva huolimattomuus tuntuvat menevän osin sekaisin. Kuten selvityksessä todetaan, varsinaisia velvoitteita voi olla kahdenlaisia 1) sisällöltään avoin ja suhteellisuutta painottava velvoite ja 2) täsmällisiä toimia sisältävä velvoite. Näiden lisäksi edellytetään vahingontekijältä huolimattomuutta.
Selvitys ei tarjoa juuri mitään huolimattomuuden arviointikriteerejä tai esimerkkitilanteita. Selvitys viittaa OECD:n toimintaohjeisiin ja YK:n ohjaaviin periaatteisiin, mutta kyseiset ohjeet ovat aivan liian yleisiä huolimattomuuden arvioinnille sekä laadittu koskemaan pääsääntöisesti monikansallisia tilanteita.
Keskuskauppakamari katsoo, että jo oikeusvarmuuden ja seuraamusten ennakoitavuuden vuoksi avoimiin velvoitteisiin ei voida liittää korkeita sanktioita, ankaraa vastuuta tai vahingonkorvausvelvoitteita. Vain riittävän täsmälliset lainvaatimukset mahdollistavat rikkomuksen todentamisen, huolellisuuden jälkikäteisen arvioinnin sekä syy-yhteyden muodostamiseen mahdolliseen vahinkotapahtumaan. Tällöinkin seuraamusten tulee olla oikeasuhtaisia mahdollisiin vahinkoihin.
Määritelmät
Määritelmien tulee tukea lainsäädännöllistä tavoitetta eli ihmisoikeusrikkomusten vähentämistä ja ennaltaehkäisyä.
Määritelmien avulla tulisi pystyä erottamaan normaali, lainmukainen yritystoiminta sellaisesta yritystoiminnasta, joka tapahtuu toimintaympäristössä, jossa lainkäyttöä ja oikeusjärjestelmää voidaan pitää ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta riittämättöminä. Erityisesti tilanteet, joissa yritys voi mahdollisesti tulla vastuulliseksi jonkun toisen toimijan aiheuttamista ihmisoikeusrikkomuksista, tulee olla selkeästi määritelty ja rajattu.
Määritelmien tulisi niin ikään heijastella sitä tosiasiaa, että ihmisoikeuksia ja niiden loukkauksia on monenlaisia, joista osa on vakavampia kuin toiset. Tähän perustuu myös riskiperusteinen lähestymistapa, jossa arvioinnin kohteena on paitsi ihmisoikeusloukkausten todennäköisyys myös niiden vakavuus. Nämä yhdessä puolestaan kertovat riskin olennaisuudesta. Yrityksiin kohdistuvien velvoitteiden tulee olla oikeasuhtaisia riskiin ja toiminnan järjestämisen kustannuksiin, mikä tarkoittaa, että velvoitteilla tulee olla jokin olennaisuuskynnys.
Määritelmien osalta on tärkeää löytää riittävän täsmälliset ja tarkoituksenmukaiset määritelmät. Esimerkiksi ”haitalliset ihmisoikeusvaikutukset” voi olla kelvollinen määritelmä, jos puhutaan yleisestä selonottovelvollisuudesta, mutta se ei sovi vahingonkorvausvastuun perusteeksi.
Vaikka ympäristövaikutuksilla voi olla merkitystä ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta, lainsäädännöllisesti on selkeintä, että ihmisoikeuksia koskevat velvoitteet pidetään erillään ympäristövelvoitteista. Ympäristövelvoitteita sisältävä sekä kansallinen että EU:n lainsäädäntö on jo nykyään laajaa ja kehittyy kaiken aikaa. Päällekkäiset velvoitteet olisivat omiaan aiheuttamaan soveltamisvaikeuksia ja tulkintaepäselvyyksiä.
Soveltamisala
Soveltamisalaa koskevien ratkaisujen tulee tukea lainsäädännöllistä tavoitetta eli ihmisoikeusrikkomusten vähentämistä ja ennaltaehkäisyä.
Ihmisoikeuksien turvaaminen yhteiskunnassa on lähtökohtaisesti valtioiden tehtävä ja tarkoitus. Siellä, missä valtiollinen järjestelmä ei ole riittävän kehittynyt tai vakaa antamaan yksilöille riittävää suojaa, myös yrityksille voidaan antaa korostunut rooli ihmisoikeuksien toteutumisen turvaamisessa. Sääntelyn tulisi siksi keskittyä ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta olennaisiin epäkohtiin, kuten hankintaketjujen vastuulliseen hallinnointiin ja yritysten toimintaan niissä maissa, joissa ihmisoikeuksien suoja on puutteellinen.
Suomessa voimassaoleva lainsäädäntö (esimerkiksi työ- ja tasa-arvolainsäädäntö) ja sitä tukeva oikeusjärjestelmä suojaa ihmisoikeuksia jo nykyään. Ihmisoikeuksia koskevan yritysvastuun säätäminen yrityksille, joiden toiminta tapahtuu kokonaisuudessaan Suomessa, ei voida katsoa millään tavalla edistävän ihmisoikeusloukkausten vähenemistä. Jos ihmisoikeuksien toteutumisessa havaitaan kansallisesti puutteita, näitä epäkohtia tulisi korjata ennen kaikkea lainsäädäntöä (esimerkiksi työ- tai tasa-arvolainsäädäntöä) kehittämällä tai viranomaisvalvontaa ja -yhteistyötä parantamalla. Sama koskee ympäristölainsäädäntöä.
Valvonta ja sanktiot
Valvonnan ja sanktioiden tulee tukea lainsäädännöllistä tavoitetta eli ihmisoikeusrikkomusten vähentämistä ja ennaltaehkäisyä.
Selvityksessä varsinaisia sanktioita on käsitelty lähinnä kansallisella tasolla. Kuten selvityksessäkin on todettu, Suomen rikoslaissa on jo kriminalisoitu sekä ympäristö että ihmisoikeuksia koskevat rikokset. Suomen lainsäädäntö mahdollistaa myös tietyissä tapauksissa sekä luonnollisten että oikeushenkilöiden asettamisen rikosoikeudelliseen vastuuseen Suomen rajojen ulkopuolella tehdyistä rikoksista. Tältä osin selvitys ei tarjoa mitään perusteluja sille, miksi tulisi säätää uusista sanktioista.
Kansallisella lainsäädännöllä voidaan toisaalta vaikuttaa vain rajallisesti sanktioiden määräämiseen tilanteissa, joissa ihmisoikeusrikkomukset tapahtuvat Suomen ulkopuolella – riippumatta siitä käsitetäänkö sanktioilla, hallinnollisia seuraamuksia vai vahingonkorvauksia. Mahdolliset sanktiot voivat myös olla päällekkäisiä toisen lainkäyttöalueen sanktioiden kanssa. Selvityksestä ei ilmene mitään, millä perusteella ehdotettu päällekkäinen seuraamusjärjestelmä vähentäisi mahdollisia ihmisoikeusrikkomuksia Suomessa tai kansainvälisesti.
Selvityksessä ei ole käsitelty lainkaan yritysten oikeussuojaa ja oikeusvarmuutta, mikä on kuitenkin olennainen osa sanktiojärjestelmien vertailua. Avoimet ja epätäsmälliset velvoitteet, ankara vastuu sekä eri tahojen laajat prosessioikeudet yhdistettynä korkeisiin tai ennalta-arvaamattomiin seuraamuksiin ei ole tarkoituksenmukainen ohjauskeino ihmisoikeuksien edistämiseksi. Ensinnäkin se nostaa kohtuuttomasti lain noudattamiskustannuksia, vaikeuttaa hyväksyttävää yritystoimintaa ja kasvattaa yritysten oikeusmenetysten riskiä, eikä toisaalta ole myöskään tehokas ihmisoikeuksien turvaamisen näkökulmasta.
Velvoitteiden ja seuraamusten osalta on tärkeää paitsi sääntelyn vaikuttavuuden myös suomalaisten yritysten toimintamahdollisuuksien kannalta, että sääntely seuraisi kansainvälistä tai ainakin EU:n piirissä määriteltyä tasoa.
Sääntelytavat
Sääntelytavan tulisi ehdottomasti noudattaa EU:ssa säädettävää rakennetta. Ennenaikaisen kansallisen lainsäädäntöhankkeen ongelmallisuutta osoittaa sekin, ettei EU:ssa noudatettavasta sääntelytavasta ole vielä edes ylätason varmuutta.
Ensi vuoden alussa julkaistavan ihmisoikeuksia koskevan komission aloitteen lisäksi EU:ssa on parhaillaan vireillä useita lainsäädäntöhankkeita, joilla edistetään yritystoiminnan vastuullisuutta ja kestävyyttä. Kestävän rahoituksen taksonomia määrittää jatkossa sen, mitkä sijoitukset voidaan katsoa kohdistuvan ympäristön kannalta kestäviin liiketoimintoihin, millä puolestaan on liityntä ihmisoikeuksia koskeviin OECD:n toimintaohjeisiin ja YK:n ohjaaviin periaatteisiin. Myös pörssiyhtiöiden vastuullisuusraportointia ollaan uudistamassa. Uudistus johtaa todennäköisesti aiempaa laajempaan ja harmonisoidumpaan vastuullisuusraportointiin. Lisäksi komissio valmistelee lainsäädäntöhanketta yritysten kestävään hallinnointiin liittyen. Edellä mainittujen lakihankkeiden soveltamisalat tulee todennäköisesti vaihtelemaan yritysten toiminnan koon ja laadun mukaan.
Ihmisoikeuksien edistämisen kannalta tehokkain ratkaisu on todennäköisesti erillislaki, jonka soveltaminen tulisi kiinnittää ensisijaisesti yrityksen tosiasialliseen toimintaan ja vaikutusmahdollisuuksiin, esimerkiksi alihankintaketjujen hallintaan sekä yritykseltä kohtuudella edellytettäviin resursseihin. Erillislaki mahdollistaa myös lain kehittämisen joustavasti, esimerkiksi soveltamisalaan kuuluvien yritysten osalta. Yhteisölainsäädäntö ei ole lainsäädännön kehittämisenkään kannalta käytännöllinen säädöspohja.
Mitä olisi huomioitava mahdollisen lainsäädännön vaikutusarvioinnissa?
Vaikutusarvion tulisi lähteä lainsäädännölle asetetuista tavoitteista. Vaikutusarvion kannalta on ensisijaisen olennaista määritellä ne yhteiskunnalliset ongelmat ja rakenteet, joita pyritään korjaamaan. Huonosti määritelty ongelma johtaa huonosti toimiviin ratkaisuihin. Toisekseen olisi syytä kuvata ne toimintamekanismit, joiden kautta vaikutuksellisuuden oletetaan syntyvän. Ainoastaan tätä kautta on ylipäätään mahdollista arvioida ehdotettujen toimien vaikutuksellisuutta, ja vertailla niitä mahdollisiin vaihtoehtoisiin toimenpiteisiin.
Esimerkiksi ihmisoikeuksien edistämiseen Suomen oikeudenkäyttöalueella on käytössä laaja toimenpidevalikoima eri oikeudenalojen lainsäädännöstä viranomaistoimenpiteisiin, joita voidaan tarvittaessa kehittää. Sääntelytoimenpiteiden vaikutuksia ja tehokkuutta tulisi verrata näihin muihin käytössä oleviin keinoihin.
Kansainvälisessä ympäristössä kansallinen keinovalikoima on suppeampi, mutta tällöinkin tulisi arvioida sääntelyn vaikutuksellisuutta ennen muuta sääntelyn tavoitteiden, eli ihmisoikeusloukkausten vähentämisen ja ennaltaehkäisemisen näkökulmasta, mutta myös sääntelyn muut vaikutukset huomioiden. Muut vaikutukset sisältävät lainsäädännön kohteena olevien yritysten noudattamiskustannukset, mutta myös välilliset käyttäytymisvaikutukset ja vaikutukset kansalliseen elinkeinotoimintaan ja kansainvälisen kauppaan.
Kansainvälisessä ympäristössä luontevan vertailukohdan säädettävien toimenpiteiden tehokkuudelle tarjoaa EU:n laajuinen sääntely. Tämä tarkoittaa, että kansallisen lainsäädännön kohdalla tulisi arvioida, mitkä ovat ne positiiviset ihmisoikeusvaikutukset, jotka on mahdollista saavuttaa ennenaikaisella kansallisella lainsäädännöllä verrattuna (myöhemmin) sovellettavaksi tulevaan EU-tason sääntelyyn. Jos kansallisella lainsäädännöllä on saavutettavissa tällaista väliaikaista hyötyä, tämä tulisi suhteuttaa siitä aiheutuviin ylimääräisiin noudattamiskustannuksiin.
Ottaen huomioon EU:ssa käynnistyvä lainsäädäntöprosessi, erilaisten sääntelyvaihtoehtojen kansallisia vaikutuksia olisi joka tapauksessa syytä kartoittaa Suomen elinkeinorakenteen kannalta.